Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se on varmaan miellyttävämpää."
Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä, tämähän on Saksan maata."
Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään makaamaan."
Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista, mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada—"
Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan menevät jo tavarani."
Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat merimamman kaikki matkalaukut.
Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti, aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen, joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta. Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan", joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun, missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.
He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi, mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy erämaa puhtaassa pohjavärissään.
Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia, että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."
Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.