En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle, vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin valkean vainajan ääressä.
Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut, jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin oodiin Rhodesin unelmista:
"I dream my dream by rock and heath and pine, of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions Head to Line".
["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä ekvaattoriin". Suomentaja.]
Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin, vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa. Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi, uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi, jättiläiseksi — — ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä, kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen, kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen miehelle ei maassa ole tilaa.
Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella. Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei varoitustauluja.
Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja kuolla. Kapissa se tehtäköön.
Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.
Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin", nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä itseni.
Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi sataman ulappa tänä iltana monet posket.