Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia, lippuja, kyyneleitä — —
Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", — pitkulaisessa laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna tuprusi itsekseen.
Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin, ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.
Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna, vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme — olemmehan jo poissa. Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja: yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.
Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla, niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.
Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen. Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.
II.
YLI ESPANJAN MEREN.
Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni kunnon merimies on hukkunut.
Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin tällöin rypistää hän kulmakarvojaan — varmaankin joku taas sotkee jotain — ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.