ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.
Se oli Ranskan konsulaatti.
Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja "Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja, mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.
Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen, arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla, koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.
Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.
Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910 satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty. Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse mies, pitkä takki yllä ja nenällä pince-nez't. Taidehistoria tiennee kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.
Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.
Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon kanssa.
Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen. Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi, kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen, asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.
Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa — satamaa lukuunottamatta — ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla, tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman menosta mammansa selän takana.