"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti, että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia. Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa, että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset, tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.
Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.
"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät ("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät, jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.
Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama — pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, — joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti, huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi takaisin Solveigin lauluun.
Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä, varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.
"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti". Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat, kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole halpoja — pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä — mutta eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei oteta vastaan.
Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla: "Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2 senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan. Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei sanonut mitään, mutta me maksoimme.
Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului
LITTLE LILY
Lourenço Marques