Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki on Lourenço Marques.
Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.
Se teki seikan selväksi.
XIII.
LASSI MARKUSSONIN LUONA.
Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.
Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo 7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä, ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!
Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia. Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli." Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään, ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten, suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan. Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja, höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä, maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa, hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja, tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan tuppisuuksi.
Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin — ruotsiksi Lasse Markusson — kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on Estado d'Africa Oriental, Itä-Afrikan valtio.
Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä hetkellä.