Ja hiton monien pyyhkimisten jälkeen jäi ainoastaan "Returning Liverpool Mattsson", kun olin ensin saanut antaa kunniasanani, ettei Turku ole linnoitus (Helsinkiin ei laisinkaan saanut sähköttää, sillä se oli linnoitus).
Koko moinen matka alinomaisessa rahattomuuden ahdingossa (sain lainailla askel askeleelta päästäkseni eteenpäin; tavattoman hauskaa; hyvin ystävällisiä olivat mainitut Youngit, he tulivat Lontoosen saakka), se oli tietysti raihnaiselle minuudelleni liikaa. Ei ole ihme, että sitten kellistyin.
Myöskin Liverpoolissa ajattelin, että kotoa voi tulla sinne sähkösanoma, mutta meidät vietiin suoraan laivalta Lontooseen menevään ylimääräiseen junaan.
3.
Tänään tunnun olevan tuulella puhua eräästä hyvin uusiaikaisesta kappaleesta maailman historiaa, nimittäin tuosta nykyään niin kiitetystä Rauman-liikenteestä. Onhan mainitusta läntisen rannan kaupungista näet tullut eräs oikeita maapallon jymykohtia, ja pian alkaa kuulua huonoon käytökseen, ettei ole tehnyt matkaa Tukholmasta Raumalle. Kun sattui niin, että olin joku päivä sitten moisessa mukana, erään professorin sekä maisterin kanssa, ja koska en ole nähnyt kuvausta siitä, miten tuollainen matka ylipäätään suoritetaan, kuvailen sitä tässä kaikessa lyhyydessä, mahdolliseksi hyödyksi myöhemmille ylitulijoille.
Tukholmassa saimme kolme viimeistä paikkaa laivassa "Carl XV", yhdellä niistä viidestä aluksesta, jotka sillä kertaa lähtivät matkalle. Professori ja minä miehitimme kaksi päälletysten valmistettua makuulaveria höyrylaivan n.s. seurustelusalongissa takakannella, kun taas maisteri otti uhrautuvasti tuon kolmannen vuoteen, joka oli yksi neljästä eräässä toisenluokan hytissä. Mutta kun hänen oli majoituttava sinne, huomattiin, että ne muut kolme paikkaa samassa, hytissä olikin annettu naisille, jonka vuoksi hän ryhtyi näiden kanssa neuvottelematta heti pyydystämään jotakin toista kajuuttaa ja saikin erikoismaksua vastaan viimein haltuunsa köksän kojun. Köksä lienee itse nukkunut jossakin padassa. Höyrylaivakonttorien tapa on tavallisesti pitää huolta siitä, ettei naisia ja herroja, jotka eivät avioliiton kytkyillä kuulu yhteen, sijoiteta samaan hyttiin. Rauman-liikenteen tukholmalainen konttori ottaa asian hiukan vapaamielisemmältä kannalta ja antaa sekaisin sullottujen itse selvitellä asiansa.
Matka Ruotsin saariston halki oli kuten aina miellyttävä, mutta auringon laskiessa tulimme merelle ja luoteistuulessa alkoi keikkuminen, joka jatkui sitten melkoisen hyvänä crescendona aina Raumalle saakka. Suuri joukko matkustajia kalpeni aivan empimättä, toiset vähitellen. Ei ollut paljon useampia kuin me kolme, jotka säilyttivät sisäisen tasapainonsa. Seurustelusalongin kahdeksasta vuoteesta ei näkynyt yksikään olevan täytetty vielä edes iltamyöhällä, sillä kuusi niiden tilaajista oli kadonnut kuin tuuleen. Viimein arveli kuitenkin professori, että meidän oli mentävä levolle. Hän meni sisään valmistamaan makuupaikkaansa, mutta tuli takaisin ja sanoi, että siellä istuu yksinäinen herra pöydän ääressä ja tuijottaa hurjasti eteensä. Minä menin vuorostani sisään ja näin, että tiedonanto oli oikea. Koska oli epämiellyttävää asettua makuulle näiden kauhistavain katseiden edessä, kysyin varovasti tuolta yksinäiseltä herralta, joka oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen mies, voiko hän pahoin.
"Mein Herr", vastasi hän, "jich bin sehr krank. Jich habe schon zweimal vomiert. Jich bin aus Riga und jich fahre nicht gerne auf dem Wasser."
Niin, mitä oli nyt tehtävä? Naamat synkeinä kömmimme, professori ja minä, ylös vuoteillemme, kun ensinmainittu, joka makasi yläkerroksessa, oli ensin järjestänyt matkaremmistään varmuuslaitteen, josta hän ei päässyt putoamaan. Laiva keikkui nimittäin runsaasti, eikä pöydillä eikä hyllyillä pysynyt mitään.
"Mein Herr", huudahti yhtäkkiä tuijottava naapurimme katsoen minuun, "jetzt kommt es wieder."