"Mein Herr", vastasin minä, "bitte, eilen Sie hinaus."
Hän totteli. Kun hän palasi, kehoitin minä häntä hartaasti olemaan tuota onnetonta istumistaan jatkamatta ja sen sijaan menemään pitkälleen yhteen noista vapaista makuupaikoista ja koettamaan nukkua.
"Glauben Sie, dass das gut ist?" kysyi hän.
"Mein Herr, ich glaube."
Hän riisui kalvostimensa, kauluksensa ja selluloosasta tehdyn paidanrintansa. Hän ei näyttänyt kuitenkaan joutuvan koskaan valmiiksi, sillä hän koetti itsepäisesti pitää irtaimistojaan peilin hyllyllä, ja jokaisella laivan keikauksella hurahtivat ne alas lattialle. Viimein hän pääsi kuitenkin asettumaan eräälle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle, vastapäätä minua.
Professori ja minä aioimme jo nukahtaa, kun meidät peljästytti kova jytinä. Riigan herran oli muuan ankara heilahdus paiskannut vuoteesta, patjoineen, tyynyineen päivineen, ja siinä hän nyt voihki nelinryömin seurustelupermannolla.
"O ha, o ha, o ha", muuta hän ei puhunut, ainoastaan niitä 18 à 24 kertaa perätysten. Viimein alkoi hän suorittaa värähteleviä liikkeitä kululle lähteneen patjan alla ja lähistöllä.
"Was wünschen Sie?" kysyin, todellakin osaaottavasti.
"O ha", vastasi hän, "ich habe verlohren meine Brust." Ja ilmeisissä tuskissa hän etsi nyt tuota siunattua selluloosaansa. Jos se olisi ollut minua lähellä, olisin pistänyt sen tikulla tuleen ja vapauttanut sekunnissa hänet rauhattomuudestaan. Siinä hän sitten löysi rintamuksensa ja koetteli nousta jaloilleen.
"Älkää nousko ylös", sanoin, "vaan ryömikää tuohon tyhjään vuoteeseen tyynen puolelle. Siinä on varmempi maata."