Hän ryömi, kiltisti kuin lapsi, pianotuolin seuraamana, joka käyskenteli väsymättä salongissa edestakaisin. Hän lepäsi nyt samassa linjassa minun kanssani, jalat vasten jalkojani. Yhtäkkiä näin hänen tempaisevan kouraansa jonkin vieraan hatun — onneksi se ei ollut professorin eikä minunkaan, — joka myöskin kulki kävelyllä. Hän kallisti kasvonsa siihen. Tjaa.
Hetken perästä kuulin hänen virkkavan puoliääneen:
"Ich hatte nicht Zeit auszugehen."
En malttanut olla onnittelematta häntä, ettei hattu ollut hänen omansa.
"Nein", vastasi hän sangen vakavana, "dieser Hut ist nicht mein Hut. Aber ich werde den Bezitzer nicht aufsuchen."
Kaiken aikaa pyöriskeli parvi pieniä omenoita edestakaisin lattialla. Riigan herralla olivat ne olleet pussissa ensimäisessä vuoteessaan. Aivan odottamatta kuulin hänen huutavan: "Hs — häs — häs —" ja huitovan kaksin käsin. Mutta tuokion päästä alkoi hän nauraa: "Herra Jumala, minä luulin, että ne olivat hiiriä."
Ja tämä mieluisa asian käänne antoi hänelle viimeinkin unen. Mutta ei minulle.
Sillä nyt tuli sisään sangen hienosti puettu vanhanlainen kavaljeeri, joka asettui muitta mutkitta vielä koskemattomalle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle. Hän oli avannut hienon matkavaipan, veti sen korvilleen ja aikoi nähtävästikin viettää yön jäljellä olevat neljä tuntia makaavassa kellotusasennossa seljällään. Vajaassa viidessä minutissa paiskattiin hänetkin ja hänen sänkyvaatteensa permannolle, samalla siroudella kuin Riigan herra vuoteineen. Myös uutistulokas jäi vähäksi aikaa nelinkontin maahan, ei sanonut ensin mitään, mutta sähähti sitten jotain jollakin minulle vieraalla kielellä, sähähti suorastaan julmasti, noukki maasta särkyneet silmälasinsa, nousi ylös ja meni ulos. Hän ei tullut koskaan takaisin. Ainoastaan Riigan omenat jatkoivat hillitöntä franseesiaan.
Suunnilleen sillätavoin kului aika sisällä. Ulkona kannella, joka taholla, huusivat tunnit päästään melkein keskeyttämättä sairaat naiset. Siinä soivat hysterian, meritaudin ja kuolemankammon kaikki hornansävelet. Joskus tuntui kuin olisi koko laiva ollut houruinhuone.
Raumalaisten uhrautuva valppaus varhain aamulla oli kaikille meille oikea siunaus. Saatiin ystävällisistä käsistä ruokaa ja juomaa, lämmintä ja hyvää, ja luulenpa, että useimmat virkistyivät siellä jälleen tuon monille suorastaan kauhean yön vaivoista.