Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.
Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!" Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan ääneti. — "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti viimein.
"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi
Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.
"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.
"Eivät, mutta Eerik-herra on." — Tähän ei Antti vastannut mitään, mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata! Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän kieltää, menemme sittenkin."
Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata odotetun tulijan.
He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen, näkymättömiin.
Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta. Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti eteenpäin.
"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä koetan vaania vesinlintua ampuakseni."
"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä kyllin Eerik-herrallekin." — "No niin luulen minäkin, mutta tehdään nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." — "Tehdään vain, koska sinä aina tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.