Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani, että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon minä tähtäsin, on luoti käynyt!"
"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."
Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein kyllältään karhun paistilla.
Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.
Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.
Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa, ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän, koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän meni taloon.
Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.
Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen. Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada tarkempia tietoja matkasta.
Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla, vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei ollut näkynyt ketään suomalaista.
Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista siinä osassa maata.