"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa. "Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen. Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." — "Huhhei! siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.
Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan, kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.
He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!" kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.
"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."
"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin. Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään nyt."
Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen rauhoittui.
20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.
Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi. Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä! Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin: lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina muistutti lumivyöryn pauhua.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka. Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän: "Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin; mennään huomenna katsomaan koskea."
Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa. "No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.