Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän, "lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"
22. JÄLLEENNÄKEMINEN.
Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan kaivatut rakkaat omaisensa.
Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi: "Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata, niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa, johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen talven tuloa."
Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa. Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.
Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi. Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin. Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.
Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät. Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita, joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita velaksikin.
Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.
Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.
Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.