Lilli (kiivaasti). Heidän housujaan? Ei ikipäivinä! Ei iki-ikipäivinä! Nyt minä valmistan muorin ja vaarin ja sitten matkustamme ulos avaraan maailmaan ja näytämme herra Jussilaiselle pitkää nenää.
Naemi, Hyi! kuinka olet häijy! Voi jos saisit…
Lilli. Anna anteeksi, kultaseni. Minä laitan kaikki vaatteesi uudestaan. Helsingistä ostamme uuden päällystakin ja hansikkaat. Voimistelupuku sinulla myöskin pitää olla. Ja sitten menemme suomalaiseen seuraan ja tanssimme masurkkaa. Punaposkiset maalaistytöt saavat aina kovasti tanssia. Voi, siellä on niin erinomaisen hauska. Ja sitten teaatterit ja laulajaiset… Voi, meille tulee niin hauska, niin hirveän hauska.
Naemi. Voi, voi! Voi, voi!
Lilli. Sinä viaton olento! Tuo sinun hullunkurinen voivottelusi tulee kuulumaan oikein viehättävältä siellä Helsingissä. (Heittäytyy ylpeästi takaperin sohvaan.) Ja sitten sinä tulet kotiin oikein hienona neitinä, noin vähän veltostuneena, un peu blasée. Se vaikuttaa Eliakseen. Ooh — minulla on kokemusta.
Naemi. Mutta käymmehän myöskin talouskoulussa. Elias pitää hyvästä ruuasta.
Lilli. Oikein — siinä heti yksi keino! Elä puuhaa itse mitään. Kenties pilaisit koko asian. Anna minun vaan juonitella. Minä pidän tämmöisistä pienistä vehkeistä. Luullakseni minulla on hiukan syntyperäistä taipumusta komediaan. Naiskavaluus on hallinnut maailmaa kaikkina aikoina ja se hallitsee sitä yhä edelleenkin.
Naemi. Kavaluus — hyi!
Lilli. No, kekseliäisyys sitten. Se on miesten vika. Me käytämme semmoisia aseita, kuin meillä on. Ovat ne aina hiukan terävämmät, kuin miesten ruumiillinen voima, josta he niin kerskailevat, ja jolla he ovat vuosituhansia meitä sortaneet.
Naemi. Ovatko he vuosituhansia sortaneet meitä?