Lilli. Et pääse! Meidän aikanamme pitää naisen osata tehdä kaikki, mitä tahtoo.
Naemi. Voi, voi! Lilli kulta!
Lilli (tarkastaa häntä). Pane tää vyö vyöllesi ja lakki vähän enemmän taaksepäin. Näytäthän oikein uljaalta. Sinä tulet herättämään huomiota pääkaupungissa, sen takaan. Tietysti sinun pitää päästä mukaan. Elä tee itse mitään. Minä kyllä pidän huolen vanhuksista. Täytyy olla varoillaan jonakin heikkona hetkenä. Äidin minä valloitan huomenna leivoksillani ja isän hyväilyllä ja jollakin vanhalla laululla.
Naemi (huokaa). Entäs Elias!
Lilli (kiivaasti). Joko taas tuo rakas Elias, Elias ja Elias! Hänen tähtensä sinun juuri pitääkin matkustaa. Niin kauan kuin olet kihloissa, on sinulla edes vähän valtaa. Ole varoillasi ja ota kaikki, mitä suinkin saat. Sittenhän sinulla on vähänkin myönnytyksen varaa, kun oikein kovalle pannaan. Muuten olet hukassa.
Naemi. Sinä olet niin hullunkurinen! Etkö puhuisi Eli— hänenkin kanssaan?
Lilli. Me emme välitä Eliaksesta tuon taivaallista. Me matkustamme vaan. Minä oikein toivon, että hän asettuisi vastakynteen. Kyllä hän sitten pehmenee, kun hän näkee, että sinulla on oma tahto. Ja sitten rupeaa hän kunnioittamaan sinua. Näetkös, kunnioittamaan itsenäistä naista. Ja sehän on ihan toista, kuin sopusointu ja muu homehtunut roska.
Naemi. Mutta…
Lilli. Ei mitään muttaa. Sinusta on varmaankin ihan paikallaan, kun hän ainakin kymmenen kertaa päivässä huutaa: "Naema, neulopas nappi takkiini! Naema, tuo tänne piippuni! Naema, sinun pitää ja sinun pitää!" Fi donc! Oikein minua inhoitti tänä aamuna, kun sinä makasit polvillasi lattialla ja paikkasit hänen repaleisia housunlahkeitaan, vaikka räätäli asuu aivan vastapäätä. Ja hän sitten seisoi kuin mikäkin sankari ja katseli peiliin, kuinka kauniilta se muka näytti. Tosiaankin ihana taulu! Hyi toki! Ei: kas tässä on neula ja lankaa, herra maisteri, pankaa ne talteen.
Naemi. Mutta Lilli kulta, tottahan meidän pitää paikata…