Pieni joukko heimostaan eksyneitä hämäläisiä on asettunut Pähkäselän rannoille. Siellä he ovat urheasti taistelleet päälleryntääviä karjalaisia vastaan, joita osa asuskelee läheisen Louhijärven seutuja.
Hanka on rutivanha, saita karjalainen. Suden tavoin on hän nuorempana maita kierrellyt, ahnaana itselleen aarteita kooten. Hän on hyökännyt lappalaisten laitumille, ryöstänyt kansaa, ottanut niitä orjiksi ja myynyt ne kultia vastaan. Aarteensa eivät ole vähäiset, ja huolellisesti säilyttääkin tuo ijäkäs kitupiikki ne lattiahirren alla, jotta ei kenkään saisi niistä vihiä. Vaan kuitenkin tietää kansa, että rikas on vanha Hanka, rikkaampi kuin kukaan muu, vaikka taloansa ei edes kunnolla hoitaa raski. Kurja onkin pirtti; huoneet kaatumaisillaan ja kuinka olisikaan, ell'eivät hänen lapsensa, Irja ja Ennu, töitä tekisi, ja talon ainoa orja, Lapin ryöstönainen, Vaina, talon hyväksi raataisi. Hänetkin on julma Hanka Lapista raahannut, lapsensa myynyt orjiksi, ja tämä onkin ainoa, joka alituisesti muistuttaa Hankaa hänen entisistä veritöistään. Tämä härnää ja loitsuillaan uhkaa tuota saamatonta saituria. Tämä ennustaa, että vielä kerran Hangan kullat lehdiksi kuivuvat ja vielä joutuu haudanpartaalla oleva verikoira Lemmen vihoihin. Hiisi hänelle julmistuu ja alkaa vainoomaan Lapin lasten sortajaa.
Irja on haaveksiva karjalaistyttö. Ei ole impi perinyt isänsä kurjaa luonnetta. Hän on puhdas kuin pulmunen, kaunis kuin keväinen auringonsäde. Omalla iloisella luonnollaan hän yksitoikkoiset päivänsä imanteiksi kirkastuttaa. Suru mieleen tulee tyttörukalle kuitenkin välisti, kun hän pelkosydämellä ajattelee, kenellehän isänsä mahtaa hänet vaimoksi myydä — kenelle hyvänsä, kun vaan saa hyvän hinnan ja pääsee myötäjäisiä maksamasta.
Eräänä iltana ovat nuoret tanhualla tanssimassa. Karkeloita katsomaan on saapunut pari Hämeenpuolen poikaakin, nimittäin upporikas, jöröluontoinen Tuukka, iloisen veljensä Orvon kera. — Tuukka, jykevä hämäläispäällikkö, asustaa äitinsä Elkan ja veljensä kanssa upeaa Tuukkalaa Pähkäselän rannalla. Hänellä on suuret määrät rikkauksia: viljaa, riistaa, kultaa, orjia ja karjaa. — Pistääpä silloin Tuukan silmään tanssissa muuan karjalaistyttö ja ei aikaakaan, ennenkuin tämä saa mielitietyn aseman hänen sydämessään. Tyttö on kaunis Hangan Irja.
On kesäinen ilta. Irja ja Ennu ovat lehdessä metsässä ja ovat jo aikeissa palata kotiin kerppoineen, kun Tuukka äkkiä yllättää lehdikössä Irjan, jota veljensä kera ovat soutaneet Pähkänpuolelta kosimaan. Harvasanaisena ja jörönä hämäläisenä ei Tuukka kykene täysin tulkitsemaan sydämensä tunteita, lahjoittaa vaan Irjalle komeat kultaketjut ja lupaa tulla pian takaisin. Sijan näyttää Tuukkakin saaneen Irjan sydämessä, koska hän vienosti kuiskaa hämäläiselle hyvästiksi: "Älä unhota minua!" ja silloin hidasteleva Tuukkakin sulaa, ja kiihkoisasti käy hän tyttöä kädestä, huudahtaen: "En, en ikänä!"
Saita Hanka tietää kauniin tyttärensä olevan kultanen syötti rikkaille poikamiehille, ja hän toivookin saavansa hänestä hyvän hinnan. Etupäässä odottelee Hanka mahtavaa karjalaista Usua Irjaa kosimaan. Usu tuleekin. Ei lupaa muuta kuin tavallisen hinnan: viisi lammasta. Sanoo tyttöä heikoksi ja vähäveriseksi. Hanka vaan viekastelee, juottaa vieraalle olutta ja ylentelee hintaa. Kuuluupa silloin kumea humu. Se on Hämeen uhkea Tuukka, joka komeissa varustuksissa, suuren seurueen kanssa on hänkin puolestaan saapunut kosimaan Karjalan kauneinta kukkaa. Lupaa hyvän hinnan ja vaatii tyttöä. Vanha Hanka, joka huomaa myyjän aseman edulliseksi, kun on useampia ostajia, hieroo vaan kauppaa hiljakseen ja kestitsee vieraitaan oluella. Silloin julmistuu Tuukka, koppoo Irjan käsivarsilleen, kantaa hänet rantaan ja vie impensä Hämeeseen. Kauhistuu ijäkäs Hanka. Sokeena vihasta huutaa tuo ikäloppu saita kähisten jousta ja kalpaa — häneltä livahtivat käsistä lihavat lampaat, kultakäädyt. Usu on vimmoissaan, Ennu raivoo ja tahtoo veneillä mennä ajamaan takaa ryöstäjää, vaan hämäläiset ovat hakanneet veneiden pohjat täyteen läpiä. Tuskissaan tuvassa kysyy Hanka Vainalta: "Mitä tekevät Ennu ja Usu". "Ulvovat rannalla, käpälät järvessä", vastaa Lapin noita voitonriemuisena. Kalvistuu Hanka, herponee vihasta ja kuolee vihdoin mielipuolena kiemuroiden kultakasansa päällä, Vainan häntä saatanallisesti kiusatessa.
Tapaamme sitten Irjan Hämeessä, Tuukkalan nuorena emäntänä, talon ilolintuna, Tuukan päivänpaisteena ja Orvon rattoisana seurakumppanina. Onnellinen olisi Irja, ei ikävöisi Karjalaan, ell'ei Tuukan vanha äiti, Elkka, häntä alituisesti härnäisi. Hän ei kärsi Karjalan ryöstönaista, poikansa lehtolemmikkiä ja käyttää jos jonkinmoisia keinoja, saadakseen Tuukan rakkauden Irjaa kohtaan kylmenemään. Virittelee pauloja monenlaisia tuo hämäläisnainen, jonka sanotaan olevan erään muinaisen takavetten kaunottaren, orjattaren äpärälapsi. Elkka rupeaa Tuukalle syöttämään, että Irja ja Orvo rakastavat salassa toisiaan, ja väittää Irjaa kavalaksi petturiksi. Orvo rakastaakin Irjaa, se on tosi, ja yrittääpä vietellä omakseenkin veljensä vaimoa. Tukahuttaa kumminkin nuori mies tunteensa ja antaa ajatuksensa muualle, sillä kuuluu huhuja, että karjalaiset valmistelevat sotaretkeä Hämeeseen, kostaakseen naisenryöstön. — Yhäti kiehuu Elkka; kuin käärmeen suhina ruohikossa viiltää tämä Tuukan korvia. Alkaa jo Tuukkakin uskoa äitinsä parjauksia ja erään kerran äkillisen vihan vallassa haavoittaakin veljeään, vaan katuu kuitenkin jälleen. Orvokin syöntyy ja tunnustaa rakastavansa Irjaa, vaan silloin tämä lempeästi kääntyen Tuukan puoleen sanoo, ett'ei kukaan voi heitä toisistaan eroittaa, sillä Lempi on Tuukan ja hänen yhteen liittänyt; pyytääpä vielä mieheltään armoakin Orvolle. Silloin huomaa Orvo Irjan suhteen pettyneensä — luuli Irjan häntä rakastaneen. Samassa huomataan Hangan Vaina mielipuolena ja hurjana vuorelle nousemassa, viitaten sauvallaan itää kohti. Tämä on merkki, että karjalaiset tulevat. Kotikahakka Tuukkalassa unohtuu tähän, sillä sota on tulossa ja kiireesti varustetaan puolustusta. Irja itse tarttuu rumpuun ja päristää kokoon hämäläiset. Kansaa tulee, ja ei aikaakaan, ennenkuin Tuukkalassa tapellaan. Verta vuotaa, aseet kalskahtelevat. Sotamelske kovenee, hurjenee. — — Kiihkoissaan katselee Elkka ihaillen taistelevia poikiaan "kahta suhisevaa käärmettä", jotka kotiaan puolustavat. Hän nauttii louhelaisten veren vuodannasta — hän syytää kirouksia karjalaisille. Sekamelske on täydellinen. Naisia juoksee hädissään sinne, tänne, miehiä pakenee, ruumiita lisääntyy. Juoksee Irjakin epätoivoisena, hajallahiuksin, esiin, vaipuu maahan käsiään tuskissaan väännellen ja huudahtaa: "Kaikki tämä veri minun tähteni!" Siinä huomaa hänet Usu, hyökkää hänen kimppuunsa ja sitoo hänet. Joutuu paikalle myös Tuukka. Tulinen tappelu syntyy — — ja hullun Vainan kamala ääni kuuluu vuorelta: "Katsokaa, kuinka Lapin jumalat kostavat!"
Sotamelske alkaa hiljetä ja yö joutuu. Vaina hurjana riemuitsee, nähdessään sortajiensa nyt toinen toisiansa repivän, Usu uhittelee köytetylle Irjalle ja karjalaiset juovat hämäläisten hautajaisia, tuleen sytytettyjen talojen valaistessa julmaa taistelutannerta. Riemu voittajien keskellä on juuri hurjimmillaan, kun Vaina äkkiä huomaa Irjan, tuntee hänet, katkoo hänen köytensä ja ojentaa hänelle puukon. Irja hypähtää ylös, työntää puukon Usun rintaan ja pakenee pimeyteen.
Hävittäneet ovat karjalaiset Hämeen puolen. Tuukkala on raunioina ja kasottain lepää ruumiita maassa, joiden joukossa muiden muassa ovat Tuukka, Orvo ja Ennu. — On pimeä keskiyö. Kaikki on jo kuoleman hiljaista tappotantereella. Haamun tavoin harhaa Elkka kuolleiden keskellä, ja saavutettuaan poikiensa ruumiit, laulaa hän heille surullisen kuolinlaulun. Saapuu Irjakin sinne kuolleita tarkastellen, ja Tuukan huomattuaan heittäytyy hän epätoivoisena sen ylitse. Elkka huomaa Irjan, ja katkeran vihan vallassa alkaa hän tätä vimmoissaan pilkkaamaan: "Riemuitse! Sinä olet vapaa! Häme on hävitetty — minä vihaan sinua, sinä riistit minulta penikkani ja tapoit ne". Tuskissaan ja käsiään väännellen puhkee silloin sanoiksi Irja-raukka:
"Parempi mun oisi ollut,
Parempi poloisen raukan
Syntymättä, kasvamatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille".