OTSO. No — kyllä.
TUUKAN POIKA. Tiedätkö muuten mitään uutta?
OTSO. Hm, kyllä.
Äänettömyys.
OTSO kynsäisten korvallistaan. Katso päällikkö! On näet siten, että muutamat meistä vanhoista puhelevat, ett'emme voi koskaan unohtaa lampaitamme ja vuohiamme, jotka karjalaiset teurastivat siinä suuressa taistelussa. Sentähden olemme ajatelleet, että kun nuoria jo löytyy yhteensä viisikymmentä, ja meitä vanhoja korvilleen kaksikymmentä kelpaavaa miestä, pitäisi meidän tehdä öinen hyökkäys johonkin kylään Louhijärven kupeella, surmata väki ja ottaa niin paljon karjaa kuin kynsiimme saamme ja sitten pitkin jokea vetäytyä länttä kohti, missä heimomme esi-isäin sanotaan pitävän suuria käräjiä.
TUUKAN POIKA. Vai niin. — Minä tiedän, että te kuulutte isoäidin puolueeseen. Voi kyllä olla, että te vanhat ikävöitte rikkauksianne, ja voitte jättää tämän alueen, missä olette saaneet päivänne ainoasti taistella, mutta me nuoret, jotka emme ole mitään kadottaneet, me emme tule koskaan hylkäämään näitä rantamia. Muutenkin on meitä vielä liian vähän. Karjalaiset laskevat miehiään sadottain. Ja mitä minuun itseeni tulee, rakastan minä rauhaa, enkä koskaan anna lupaa mihinkään yörynnäkköön. Teillä on hyvä aika asiaa ajatella. Syyskäräjät tulevat kuuden kuunkierron perästä ja silloin voitte esittää, mitä teillä on sanomista.
OTSO menee päätään pudistaen. Hm, hm. Paljon Irjaa, aivan liian paljon
Irjaa.
TUUKAN POIKA vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Männynkäpy tulee hypähdellen ja putoaa hänen syliinsä, pian jälkeen useampia, kunnes hän lopuksi saa kokonaisen kuuron päälleen. Hyppää ylös ja pudistaa kävyt päältään. Mitä ihmettä! Onko täällä oravia? Ei, susi-ilveksen täytyy sen olla. (Kiertää puun ympäri ja tarkastelee keskimäisiä oksia. Saa jälleen käpykuuron päälleen.) Ei, tätä en tosiansa ymmärrä. En näe edes varpusta.
Sydämellistä tytönnaurua kuuluu ylhäältä latvasta.
TYTTÖ. Kuule, menehän tuonne koivun luokse, niin saan nähdä oksien välistä — oletko todellakin kaunis poika.