Metsä. Yö.
VAINA. Naiset itkevät. Sudet ovat nähneet verta ja repivät nyt toisiaan. Ha, ha, ha! Mitäpä se minua liikuttaa. He eivät ole minun heimoani.
USU (tulee kantaen Irjaa, joka on sidottu käsistä ja jaloista. Karjalaiset kuljettavat naisia ja lapsia näyttämön ylitse. Huutoa, itkua ja melua).
Mitä lemmon leikkiä? Miksi laahaatte tänne akkoja ja sikiöitä? Tappakaa, mitä ei kannata kotiin kuljettaa! Taikka laskekaa heidät lietsuun! Kyllähän susiparvi haaskasta puhdasta tekee. (Heittää Irjan maahan, istuu kivelle ja pyyhkii otsaansa). Utto! Nuo tytöt ovat minun orjiani! Sido heidät kiinni johonkin mäntyyn. Mutta muista, että minä kaivan maksasi maalle, jos he saavat jyrsiä paulansa poikki.
Irja, missä on olutta?
IRJA (vaikenee).
USU. No! Etkö saa suutasi auki? Pitääkö minun vääntää sinulta leukapielet longalleen? (Parvi karjalaisia tuo meluten oluttynnyrin näyttämölle). Ahaa! Oikein, veikot! Antakaa tänne sangollinen ensi janooni.
(Eräs karjalainen laskee ja tuo hänelle olutta. Usu juo yhtä päätä ja muuttuu sitä lempeämmäksi, mitä enemmän päihtyy).
Kuulepas, Irja! Taltu nyt elämään mielin kielin, sillä sinä olet minun vallassani! Hoi, miehet! Sytyttäkää kylä tuleen, niin saamme paistaa Tuukkalan härkiä hääateriaksi. Talon saatte säästää morsiusvuoteekseni. Ulvokaa, tytöt! Sillä nyt on Lauson Usu sotaretkellä Pähkän kirotulla perukalla ja kostaa karvaasti jokaiselle, jossa vain henki on. Ulvokaa ja uliskaa, Hämeen naiset! Huomenna ovat kurkkunne käheät kuin ruokaansa rääkkyvien varisten.
Lisää olutta! Lauso pitää nyt kestiä Pähkälässä.