IRJA. Oi, tahtoo. — Vaina, pelasta minut! (Usu kääntyy toisaalle.
Vaina leikkaa poikki Irjan paulat ja antaa Irjalle puukon).
USU. Hei, miehet! Nyt on ilo ylimmillään. Joudu nyt, Irja, häiden viettoon sulhosi kanssa. (Hoipertelee Irjan luo).
IRJA (hypähtää Usun luo ja iskee puukkonsa hänen rintaansa, häviten heti yön pimeyteen).
Väliverho.
SEITSEMÄS KUVAELMA.
Tuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella.
Kuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.
(Äänettömyys).
ELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan ruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja laulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin näyttämöä). (Laulaa):
Läntehen jo laski päivä,
Pähkän päivä, Tuukan tähti,
Pimeys Hämehen peitti,
Iki-yö pimitti ilman.
Hiiden heimo hirmulainen,
Verikoira karjalainen
Orjaksi Hämehen hääti,
Miehet miekkahan upotti,
Pilloi piiat, riistat ryösti,
Pirtit poltteli poroksi.
Oi Hämehen onnettuutta,
Hävitystä Tonnin heimon!
Voi, voi Tuukan turmiota,
Kaunokaiseni katoa!
Voi, voi vaivaista emoa,
Heimon murhe hartioilla.
Silmät itkuhun sulavi,
Suru syömen halkaisevi.
IRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun, sitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan viereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu verkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa säihkyvin silmin).