ELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä). Tule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille! Haa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on poika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta kohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran kostetaan Hämeen häväistys! Tule!
(Korpit koikkuvat.)
IRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.
ELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!
IRJA (heittäytyy Tuukan ruumiin yli). Oi, en voi —
ELKKA (kuiskuttaen). Tule pois! Piiloudu! Karjalaiset lähestyvät.
(Vetää Irjan mukanaan kallion rotkoon.).
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Mitä tässä suotta laukkoo? Antaa tytön juosta jolkutella. Ja johan nyt on jo pilkkoisen pimeäkin. Toista on istua lekottaa nuotion ääressä ja juoda pähkäläisten oluvia.
TOINEN KARJALAINEN. Äläs nyt! Hanka on rikas. Se joka sieppaa Irjan käsiinsä, saa periä ukon. Usu, näet, korahti jo äsken viimeisillään.
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Silloin saat myös Pähkän penikan vastuksiksesi, sillä kyllä kai tyttö jo raskaana on.
TOINEN KARJALAINEN. Entäs sitte! Pianhan pojan hengiltä nutistaa.