VAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo hiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät sinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen paikkaan? — Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä siihen koske. En vielä.
HANKA. Ole vaiti, kielikello, — suulas harakka!
VAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan luottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja pelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen silmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt kultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!
Kenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka hiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).
HANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää sen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren reikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin kaksi nahkaa, — olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain vielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka yöpyivät meillä. — Hi, hi, hi! (Nauraa).
Tämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin pennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan muorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä huonosti. Enpäs! — Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin, hyvin kauan! Enkä kuole koskaan!
(Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää.
Hanka heittää sitä luudalla).
Mene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.
(Kuuntelee).
Joku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut.
(Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne,
pahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle).
Ääh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan!
Ken siellä?