HANKA. Kuolen! Kuolen! En! Sinä valehtelet. Minä en kuole! (Hoipertelee aarteensa luo ja heittäytyy sen ylitse). Voi, voi, voi! Minä en tahdo kuolla. Minä en saa kuolla. Voi, voi, voi! (Pistää kullat poveensa). Vaina, kyllä minä kuitenkin kuolen. Käske Ennun haudata minut, näin, täysissä vaatteissa. Pois, pois! Älkää koskeko minuun! (Katsoa tuijottaa kauhistuneena). Hiisi! Pois, pois, Hiisi! Kulta on minun, minun, minun!
VAINA. Voi sinua, vanha kivisydäminen Hanka! Sinä, joka ahdistit lappalaisia pitkin metsiä, — joka surmasit rintalapsia ja myit heidän äitinsä muukalaisten orjiksi! Voi sua, kansani kauhu! Sinä hirmuinen Hanka! Kuinka kurjaksi olet joutunut! Et edes ehtinyt myydä omaa lastasi.
HANKA. Hiisi — riisti — minulta kalliit — kultani! (Kaatuu, kullat kirpoilevat pitkin permantoa).
VAINA. Nyt hän kuolee! (Menee peloissaan hänen luokseen, huudahtaa, ja heittäytyy hänen ylitseen). Ei, ei! Kuolla et saa! Et, et vielä! Minä en ole vielä kostanut heimoni verta. (Hanka kuolee). Ah!
Väliverho.
TOINEN OSA.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Tuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla ulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen viserrystä.
IRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä on ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli kotini — nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu. Onkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai ikävöipi minua, raukka.
Niin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet, niin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi minua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä. (Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).