ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi onkin äitini isänsä tytär —.
IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!
ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.
IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella sinua. — Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan lampaita.
ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.
ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa teitäkin hoitamaan, raukat.
IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.
ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia. Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.
ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.
ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu, jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!