ELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää, kun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).
IRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa).
Orvo!
ORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! — Mene Tuukan luo — ja saata hänet iloiseksi jälleen!
IRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).
ORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä muitakin ryysyjä. — Miksi juuri hän näki tytön ensin? — Hm — Irja on hänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.
Vaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan nyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta ryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren kukkulalle. — (Äänettömyys) — Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy vartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee luhtiin).
Väliverho.
TOINEN KUVAELMA.
Kolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen takana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari pesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän hätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty sudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.
ELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan täytyy ajaa hänet mieroon — tappaa — myydä — tai lähettää hänet korvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. — Niin, tavalla tai toisella — se ei liikuta minua — kunhan vain pääsen erilleni hänestä.