TUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?
IRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta silloin minä syöksyisin järven pohjaan.
TUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.
IRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi!
Niin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi.
Miksi puhutkin alati tuosta —?
TUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt alan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.
IRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun vuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet pois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen kuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi, ilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa nähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse, Hämeen emä-ilves. Orvo — niin — nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee kiihtyneenä astioita.).
ELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni ohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on viekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen luokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa — pestäänhän yhdessä!
IRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!
ELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut huomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme äreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka, mutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.
IRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.