Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»
»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött…»
»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».
»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»
»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»
»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!»
Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!»
»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!»
Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.
Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.