Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään. »Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»
Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin, tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen. Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana norsuna.
Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.
Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme, että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi; mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset, ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi, mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan Guldtin silmiin.
Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut käsiinsä isonpurjeenkin.
Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen asiansa. Mitä se heihin kuului?…
Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä, ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin tasapainoon.
He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava. Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi mykkää, kiihkeää naurua.
Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»
He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme mukaan.»