Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva heräsi.

Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.

Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään, varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia. Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan miehen kanssa?

Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä. Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.

KUUDESTOISTA LUKU.

Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni. Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis, erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina, kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään, jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä ihanuudessaan.

Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille. Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä käsillään.

Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.

Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä. Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.

Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl
Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,
nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä
Tyvenessä meressä.