"Kuule!" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, "kerrohan minulle eräs asia! Muistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä höyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa vielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja suurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton, päällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme halki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan sumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista yksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat pyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me olimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki, ja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei liikuttanut mikään… Mikä sinua silloin vaivasi?"
Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät kuulla… Tiedättehän… olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista, hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme… siitä en nyt mielelläni puhu toisille ihmisille… en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä… lyhyesti, hän lähti pois… ja on nyt kuollut… Se ei ollut mikään onni meille lapsille: isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui… Hampurissa, oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.
"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha, terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää sanojani.
"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa, vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon: hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen. Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi: nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan, johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä; luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.
"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen. Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan, viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon… Ja minä lähdin.
"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo. Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, — tapa, jonka hän mielellään salli — että katselin ja tarkastelin kuvia, joita oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha, ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti hänen kuvansa.
"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa. Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin. Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen… Mutta häneltä puuttui jotakin… jotakin… häneltä puuttui sielun syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus ijäisten salaisuuksien edessä… Hän saattoi nauraa uskonnolle…"
Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä… "Minä en voinut mennä naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä, joka eli onnellisena Hongkongissa… ja ajattelen yhä vielä häntä… Ne kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat…" Hän kohotti päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat… Hänkin tahtoi aina kuulla totta…" Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja joi.
Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"
Anna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.