Ja siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen kanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi yksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen siinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi. Hän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin ystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen sydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden silmäin edessä.
Silloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi omituisella vaivalloisella äänellä: "Tiedätkö, että näen sinun armaat jäsenesi läpi pukusi?"
Tyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen: "Oli niin kuuma", sanoi hän valittaen, "ja minä tahdoin reuhtoa lasten kanssa oikein perin pohjin…"
"Tiedätkö, että olet ihanin maassa?"
Tyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin:
"Minä en saa… minähän en saa".
Mutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti hänestä. "Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen aina nähnyt sen silmistäsi".
"Minä en ole tietänyt siitä", kuiskasi Anna. "En ole tietänyt. Jumalan kautta. En ole ajatellut että tulisi näin".
Hän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan… "Katsos tuommoinen sinä olet!… noin uljas… noin selkeä… noin selkeä… Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu minun sieluni ja ruumiini… ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä siitä… sinä ihana armas nainen". Hän tarttui hänen käsiinsä.
Hän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin silmin: "Minä", sanoi hän ja hengitti raskaasti… "ikinä en ole pitävä kenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta".
He menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa loistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää kumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat hänessä.