"Kun vaan saan olla teidän luonanne."
He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.
"Näetkös", sanoi Pe Ontjes… "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka… ja tuolla on Cuxhaven."
Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".
Silloin oli kello yhdeksän.
Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot. Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan, tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui, syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan, kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat yössä.
Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita, jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti, ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon; kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen. Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.
Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat toisiaan.