"Ei…", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa… tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".
"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"
"Mitä se minuun kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".
"Niin, koska he luottivat sinuun."
"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa, ymmärrätkö!"
"Vai siten…" sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.
"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'. Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta tämä… tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja kamaluudesta 'Pyhään maahan'…"
Samassa meni mies heidän ohitsensa.
"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh… totisesti hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa ikäänkuin oli vapahtunut.
Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.