Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole. Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän. Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on hiljainen, siisti nainen".
Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.
Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.
Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen takkinsa laita.
Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.
Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja pesuvaatteista piti huolen äiti.
Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'
"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".
"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret varjot niin hauskasti seinämällä".
"Mutta ihmiset!" sanoi Heinke.