Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu mielestämme kokonaiseen ihmiseen.
Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.
* * * * *
Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine, tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.
Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja vinkui tuuli.
Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan, ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei. Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla, aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.
Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille, edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden, näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena, kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.
Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön ovi pysyi sulettuna.
Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista, kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa ovea vastaan.
Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.