"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan, miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös: siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."
Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule tänne… minä en voi nousta ylös."
Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi, ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.
Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!… ja tuosta en minä tiedä mitään!"
"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö… se on nyt jo numero kolmas, Male."
Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli, kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen: "Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!" Ja nauroi.
"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"
"Ne… kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin, aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa, niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin kirjojensa ääreen.
Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa kaurassa, ja katselivat häntä.
"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".