Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin, että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt, kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä… Oi minua… mitä ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai… Jätä minut… Kai! Älä suutele minua enää".
"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran jättänyt sinua suutelematta."
"Alkaa sataa, Kai… Meidän täytyy lähteä kotiin".
"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun armaille, vaaleille hiuksillesi."
Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa… Oi, minua onnetonta… Minun… minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon… Ei! ei! En voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua enää… Sataa niin kovasti. Tule… hyvä Kai, minä en saa enää…"
Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät poskesi hohda."
"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas, kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla, joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti, ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen', ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin tahdot, tule… noin… Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat suutelosi".
Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa, niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke, omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.
Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan tuskallinen se olisi oleva hänelle.
Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään. Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on siellä illan. Hän ei vastannut.