Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies, joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle… Ja rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."
Hurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.
"Kuka on tuo tuolla?"
"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja."
"Kuule… Tule nopeasti alas puusta… minä tahdon syödä päivällistä luonasi."
Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa sanoissaan: "Herra… että tulet minun luokseni päivälliselle! Että olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä… ja annan… tänään vielä… köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle! Ikinä enää… ikinä enää en petä ketään…"
Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina; hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.
Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet. Siten jatkuu matka.
Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan ohitse… Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki… Ja sen keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen kaupungin.
Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.