Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te… te olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."
Siinä oli tarpeeksi.
Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään keisarillisen maaherran palatsiin.
Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut. Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.
Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena salajuonittelijana.
Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan kuningas?"
"Oikein sanoit".
Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."
Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet!"
Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta… Tuomittu sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.