Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.
"Isäntä on ajanut minun pois… ja äitini ei ole kotona."
Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.
"Eipä… kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."
"Rieke… kymmenet kerrat olen uupunut tielle… olen köyristynyt kuin mato. Koetin tarttua siihen… mutta en saanut." Hän hengähti syvään. "Oi, nyt on helpompi olla jo!… Mutta eikö äiti jo tule?"
"Tulee, tulee hän… kuulehan… ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."
Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet tehnyt minulle tämän!"
"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori? Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai on oma luonto vaatinut, jompikumpi."
Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!… Kuka on isä? Sanohan toki vanhalle äidillesi… kuka on isä!"
"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."