"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."
"Kas… sepäs on semmoinen kuin sopii… sen sinä voit panna sinne. Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne ovat jotakin meitä varten."
"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa kaksitoista pulloa olutta."
"Näes… sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän, ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum, asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela, ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja, osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi nyt vaan… Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa, onko muuta mitään tapahtunut."
Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös, pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa, jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.
Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään. Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.
Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa, Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on niukassa".
"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan… tänne… mitä kaikkea täällä nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin voi käyttää?… Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen kertyneekään!… Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos… lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään. "Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".
"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään. "Minun pitää jatkaa matkaa taas… Niin tuota," sanoi hän ja jäi seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".
Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.