Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni… Oletko siellä?"
Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes… rakas Pe Ontjes… minun käteni on kaikki ruti… nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi raa'alta… ja mennessään repi hän käteni".
Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni", sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini…"
Toiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.
"Kannella häntä ei näy".
"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme nyt voi kääntyä… myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".
Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös, ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta taistelija löytäisi levon.
Tämä tapahtui puol'yöstä.
Aamulla, noin kello viiden tienoissa — heillä oli molemmat alamärssypurjeet koottuina — alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä. Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä takakannella.
Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen, eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.