Kokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi hän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään laivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne näyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat kätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa, olivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki syvemmältä nyt ja varmempana.
Niin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne sattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja uutta havaintoa ja etääntyivät taas.
YHDESTOISTA LUKU.
Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen, sitte hän olisi siitä vapaa.
Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista, joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti. "Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.
Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali, "tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."
Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.
Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut
Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen
kanssaan yhdessä.
Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa Uhlin pelloilla ja talleissa.
Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi", hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja siihen päättyi se.
Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"