"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."
Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää, ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle vaikeimmat tehtävät.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla, että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä. Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.
Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt, toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä, teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi, että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan, joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta pälkähästä.
"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni taas."
"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."
"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."
Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä, en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi isosta Sott'ista."
"Kuulehan tuota, Plank… tiedäthän?… hän joka palvelee kolmatta vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi… kuuletko sinä, Uhl?"