"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän kyllä meidän ajatuksemme asiasta."
Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä, hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä, kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n, joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli Geert Dose'lla älynsä.
Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.
Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.
"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen kanssa… Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.
"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies, tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve, silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain. 'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän talvisen piinan.'
"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas. Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä — silloin annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin kirnupiimää — niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä, eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.
"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.
"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.
"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi kait… jos isäntä sen tahtoisi tehdä'… 'Tietysti, tietysti!' vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän… 'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta. Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle mieleenkin.