"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää. Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista, ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh… Sen jälkeen sanoo nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott. 'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta, pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin', tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle: 'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän. 'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen koommin ole sielläpäin nähty… Minä tietysti taaskin sain kuitata lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni, seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."
"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit… Juttu ei muuten ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku vieläkin."
"Niin mutta",… alkoi Geert Dose… "kun te aina sanotte että minä valehtelen…"
"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."
Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas yksitoikkoisella äänellä.
"Noh… Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh… keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä. Niin noh!… minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy: Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja sanoo: noin oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan samaten teemme'."
"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."
"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona. Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko, ei hän suuria tarvitse ."
"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"
"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan… hyvät ihmiset!…
Ajatelkaahan!… Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."