"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa!
Antakaa sille!"
Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan. Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi viitsitte kuunnella?"
Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu aina totta."
"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"
"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan… mutta kun te aina sanotte että minä panen omiani…"
"Noh… ala nyt vaan!"
"Niin noh… siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos, noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin, kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta. Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin pitkälle on siis päästy.
"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan, lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta, mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan, mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja makaa siellä nyt heinissä'.
"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä, sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', — tarkoitin sillä Sottin emäntää, — 'ja hyvät lapset' — sillä tarkoitin toisia siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan mukaan'.
"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut, kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.