"Niinpä siis… me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta sai korvalleen.
"Noh… mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin — eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, — sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan ja natriinin avulla vallan norjaksi."
Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan liikoja sadellut.
Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt olivat takana.
Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera, kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä, lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin. Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä, muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.
Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen lapsettoman perheen keskellä.
Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä huoneessa puheen vuoron. Hän puheli — mistä hän muutoin olisi puhunutkaan? — Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta sairaansa tähden.
Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa voimissa sairas oli, — hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.
Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut, oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin paikallaan, Jörn Uhl."
Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan, kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.