Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle, ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa, olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä tulisi soma viheriä kolmiapilas.
Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin", katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa, joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän, "pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet. Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."
Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen. Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori, täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on kärsinyt ankaraa vääryyttä.
Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen. Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.
Sattuipa sitte eräänä iltana, — hän oli silloin ollut jo pari viikkoa kotona —, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"
Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun savupilveen.
Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan. Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin: hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.
Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.