Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.
Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä, kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden kuuntelemiseen.
Mutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä toimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin linnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan. Selvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli hän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi kätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen päättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen sorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen kuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu hyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo metsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee metsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.
Hän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin näki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä kiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen olalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: "Sinä tulet sisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa."
Elsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen kanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte etuhuoneisiin.
Jörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun hän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta. Taaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista ja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja täyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti pitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi kukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa silmissään hehkun, jota ei mikään salannut.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jörn.
"Minun täytyy saada pitää — jostakin", vastasi Elsbe uhmamielellä.
"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa sinulle leivänkin."
"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön kanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?… On niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa autiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja juopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne happanemaan?"