— Älä lörpöttele! — sanoi Heikki. — Syökäämme ja juokaamme ja pitäkäämme lystiä; huomenna kuolemme. — Hän työnsi täyden lasin tytön eteen, kaatoi sen kumoon ja täytti uudelleen. — Tule lähemmäs, Jaana!
— Suurkiitosta vaan! — sanoi tyttö. — Tavallisestihan te ette minua tunne ensinkään. En välitä teistä enkä teidän punssistanne.
August kohotti raskasta päätään. "Ei ole väärtti nauraa. Täss'on isäntä, tässä."
— Et sin' ole isäntä etkä mikään, — vastasi Jaana Geerts. — Tuhma pässi koko mies.
— Tuhma pässi, niinkö?… Maltas, kyllä minä sinut…
— Mitä se Wieten sulle sanoi, Tirkko? Hän on muka nähnyt kynttilöitä. Onko siinä perää? — Tyttö katsoa tuijotti arastellen renkiin.
Tirkko mursi suuta harmissaan. Hän piti Wietenistä ja olisi mielellään mennyt naimisiin hänen kanssansa, mutta häntä loukkasi se ihmisten puhe, että Wieten muka osaa ennustaa onnettomuuksia.
— Mitä Wieten näki? — kysäisi Jaana toistamiseen. Häntä hirvitti nyt jo. Hän tiesi kammonsa kasvavan vieläkin suuremmaksi, mutta hän ei sittenkään malttanut olla sitä kuulematta.
— Oli se toisella viikolla, palatessaan tuossa yhdeksän maissa kylästä, nähnyt vierastuvassa kynttilöitä palamassa. Mutta ei ne kynttilät olleet pöydällä, niinkuin tavallista, kun siellä kortteja lyödään, vaan korkeammalla, niinkuin tapaa olla ruumis-arkun ympärillä. Ja punertava niistä oli lähtenyt valo. Eihän se Wieten ollut uskaltanut kurkistaa sisään, mutta omat sill' oli ajatukset siitä asiasta. No nyt sen kuulit.
— Joutavia loruja! — sanoi Heikki nyökkyvin päin.